Ruoka-addiktio – totta vai tarua?

Ruo­ka-ad­dik­tio esi­tel­tiin ter­mi­nä en­sim­mäi­sen ker­ran jo vuon­na 1956. Ter­min esi­tel­lyt yh­dys­val­ta­lai­nen tut­ki­ja ja lää­kä­ri Theron Randolph tar­koit­ti sil­lä eri­tyi­ses­ti mais­sin, mai­don, ka­nan­mu­nien ja pe­ru­noi­den ad­dik­ti­on kal­tais­ta käyt­töä. Kun tänä päi­vä­nä pu­hu­taan ruo­ka-ad­dik­ti­os­ta, syyt­tä­vä sor­mi osoit­taa eri­tyi­ses­ti ma­ke­an ja ras­vai­sen suun­taan. Mis­tä ruo­ka-ad­dik­ti­os­sa on kyse ja onko sitä oi­ke­as­ti ole­mas­sa?

Il­mi­ön poh­ti­mi­sek­si on tär­keä ym­mär­tää, mitä ad­dik­ti­ol­la tar­koi­te­taan. Ter­mi ad­dik­tio tu­lee la­ti­nan sa­nas­ta addictio, joka tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti ”jät­tä­mis­tä jon­kun val­taan”. Ad­dik­tio voi­daan mää­ri­tel­lä pa­kon­o­mai­se­na tar­pee­na har­joit­taa jo­ta­kin toi­min­toa tai ko­kea tie­tyn­lai­nen tun­ne­tila. Ad­dik­ti­oon liit­tyy, var­sin­kin sen syn­ty­vai­hees­sa, vah­va mie­li­hyvä­ha­kui­suus. Ai­vo­jen mie­li­hyvä­jär­jes­tel­mä on­kin tär­ke­äs­sä osas­sa ad­dik­ti­on ke­hit­ty­mi­ses­sä. On kui­ten­kin tar­peen muis­taa, että mikä ta­han­sa mie­li­hy­vää tuot­ta­va ko­ke­mus ak­ti­voi sa­man mie­li­hyvä­jär­jes­tel­män il­man, että sil­lä on mi­tään te­ke­mis­tä ad­dik­ti­on kans­sa. Kyky ko­kea mie­li­hy­vää on yli­pää­tään tär­keä.

Addiktio on pakonomaista halua

Ad­dik­ti­on eli riip­pu­vuu­den ke­hit­ty­es­sä jo­hon­kin mie­li­hy­vää tuot­ta­nee­seen käyt­täy­ty­mi­seen liit­tyy piir­tei­tä, jot­ka erot­ta­vat sen nor­maa­lis­ta käyt­täy­ty­mi­ses­tä. Suo­mes­sa lää­ke­tie­teel­li­ses­sä di­ag­nos­tii­kas­sa käy­tös­sä ole­vas­sa ICD-10 tau­ti­luo­ki­tuk­ses­sa päih­de­riip­pu­vuu­del­le an­net­tu­jen kri­tee­rien mu­kaan käyt­täy­ty­mi­sel­le on täl­löin omi­nais­ta voi­ma­kas tai pa­kon­o­mai­nen halu ja tar­ve käyt­tää päih­det­tä sekä hei­ken­ty­nyt kyky hal­li­ta käy­tön aloit­ta­mis­ta, lo­pet­ta­mis­ta tai mää­rää. Käy­tön vä­hen­tä­mi­seen tai päät­tä­mi­seen liit­tyy fyy­si­siä vie­roi­tus­oi­rei­ta sekä sie­to­ky­vyn li­sään­ty­mis­tä eli to­le­rans­sia, mikä tar­koit­taa, ett­ei päih­tees­tä saa­da enää sa­man­lais­ta mie­li­hyvä­ko­ke­mus­ta kuin ai­em­min. Tämä oh­jaa käyt­tä­mään sitä vie­lä enem­män.

Ad­dik­ti­on ke­hit­ty­es­sä hen­ki­lö luo­puu usein muis­ta, hä­nel­le nor­maa­leis­ta kiin­nos­tuk­sen koh­teis­taan päih­tei­den käy­tön ta­kia. Hän käyt­tää yhä ene­ne­väs­sä mää­rin ai­kaa päih­tei­den han­kin­taan, käyt­töön tai sen vai­ku­tuk­sis­ta toi­pu­mi­seen. Hen­ki­lö jat­kaa päih­teen käyt­töä, vaik­ka on tie­toi­nen sen ai­heut­ta­mis­ta hai­tois­ta.

Houkutuksena herkullinen maku

Ad­dik­ti­on ke­hit­ty­es­sä sen koh­tee­na ole­van asi­an huo­mi­o­arvo ja sitä koh­taan ko­et­tu mo­ti­vaa­tio li­sään­tyy. Sa­man­ai­kai­ses­ti koh­teen käy­tös­tä ko­et­tu mie­li­hyvä kui­ten­kin heik­ke­nee kes­kus­her­mos­to­ta­sol­la ta­pah­tu­vien re­sep­to­ri­ta­son muu­tos­ten vuok­si. Tä­män seu­rauk­se­na käy­töl­lä ei ole enää ai­em­min ko­et­tua po­si­tii­vis­ta vai­ku­tus­ta, vaan sil­lä en­nem­min­kin lie­vi­te­tään käy­tön seu­rauk­se­na ke­hit­ty­nyt­tä ne­ga­tii­vis­ta olo­ti­laa.

Voi­ko tä­män­kal­tai­nen ti­lan­ne ke­hit­tyä myös ruo­an syö­mi­sen seu­rauk­se­na? Ja voi­vat­ko jot­kut ruo­at tai ra­vin­to­ai­neet olla ad­dik­toi­vam­pia kuin toi­set? Asi­as­ta on vie­lä suh­teel­li­sen vä­hän ih­mi­sil­lä teh­tyä tut­ki­mus­ta, ja suu­rin osa tut­ki­mus­näy­tös­tä pe­rus­tuu eläin­ko­kei­siin.

Eläin­ko­keis­sa on ha­vait­tu, että tie­tyis­sä olois­sa eläi­met al­ka­vat käyt­täy­tyä ta­val­la, joka viit­taa nii­den ole­van riip­pu­vai­sia so­ke­ris­ta. Tämä kui­ten­kin edel­lyt­tää, että so­ke­ria on ol­lut tar­jol­la ra­joi­te­tus­ti, vain tiet­tyi­nä ajan­koh­ti­na. Kun so­ke­ria on ol­lut koko ajan va­paas­ti saa­ta­vil­la, riip­pu­vuu­teen viit­taa­vaa käyt­täy­ty­mis­tä ei sen si­jaan ole ha­vait­tu. Tut­ki­muk­sis­sa on myös osoi­tet­tu, että vai­ku­tus pe­rus­tuu en­nen kaik­kea so­ke­rin ma­kuun, eikä sen vai­ku­tuk­siin eli­mis­tön ai­neen­vaih­dun­nas­sa. Sik­si tut­ki­jat ovat esit­tä­neet, että riip­pu­vuu­teen viit­taa­van käyt­täy­ty­mi­sen syy­nä oli­si en­nem­min­kin so­ke­rin ra­joi­tet­tu saa­ta­vuus ja her­kul­li­nen maku kuin sen neurokemialliset vai­ku­tuk­set.

Syömme ruokaa, emme ravintoaineita

Onko sit­ten tut­ki­mus­näyt­töä sii­tä, että sama voi­si ta­pah­tua myös ih­mi­sil­lä? Haas­teek­si nou­see koe­a­se­tel­ma, kun tu­lok­sia yri­te­tään so­vel­taa ih­mi­siin. Ih­mi­set ei­vät yleen­sä syö yk­sit­täi­siä ra­vin­to­ai­nei­ta, ku­ten so­ke­ria, vaan ruo­kia, jois­sa on sa­man­ai­kai­ses­ti usei­ta ra­vin­to­ai­nei­ta. Ai­vo­jen kuvantamistutkimuksissa on osoi­tet­tu, että sekä ruo­ka että päih­teet ja niis­tä ker­to­vat vih­jeet vai­kut­ta­vat ai­vo­jen mie­li­hyvä­jär­jes­tel­mään ak­ti­voi­den sitä suo­ras­sa suh­tees­sa ko­et­tuun ha­lut­ta­vuu­teen tai her­kul­li­suu­teen. Sekä ruo­an että päih­tei­den run­sas käyt­tö on yh­tey­des­sä ai­vo­jen mie­li­hyvä­jär­jes­tel­mäs­sä ta­pah­tu­viin re­sep­to­ri­ta­son muu­tok­siin.

Ruo­ka­hi­mot ero­a­vat kui­ten­kin päih­de­hi­mois­ta voi­mak­kuu­del­taan, taa­juu­del­taan ja kes­tol­taan. Eri­lai­nen on myös se me­ka­nis­mi, jol­la ruo­ka ja päih­teet vai­kut­ta­vat ai­vo­jen mie­li­hyvä­jär­jes­tel­mään. Päih­tei­den vai­ku­tus on suo­ra, ruu­an epä­suo­ra. Ruo­ka-ad­dik­ti­on kal­tais­ta käyt­täy­ty­mis­tä on näh­ty ai­no­as­taan sil­loin, kun tuot­teen saa­ta­vuut­ta on ajoit­tain ra­joi­tet­tu, mut­ta ei sil­loin, kun tuo­tet­ta on ol­lut koko ajan saa­ta­vil­la. Syö­mi­seen mah­dol­li­ses­ti liit­ty­vä addiktiivinen käyt­täy­ty­mi­nen ero­aa si­ten päih­de­riip­pu­vuu­des­ta sekä neu­ro­bi­o­lo­gi­ses­ti että käyt­täy­ty­mi­sen ta­sol­la.

Saa­tu tut­ki­mus­näyt­tö ei myös­kään tue ole­tus­ta, että jo­kin yk­sit­täi­nen ra­vin­to­aine, ku­ten so­ke­ri, ai­heut­tai­si ad­dik­ti­ol­le omi­nais­ta käyt­täy­ty­mis­tä enem­män kuin muut ra­vin­to­ai­neet. Tä­män joh­to­pää­tök­sen puo­les­ta pu­huu myös tuo­re tut­ki­mus­ha­vain­to, jon­ka mu­kaan pel­käs­tään tai pää­a­si­as­sa so­ke­ria si­säl­tä­vien ruo­kien si­jaan ih­mi­set ko­ke­vat on­gel­mal­li­si­na run­sas­ras­vai­set tai run­sas­ras­vai­set ja ma­ke­at ruo­at.

Ruuasta nauttiminen on normaalia elämää

Ruo­ka-ad­dik­tio on kä­sit­tee­nä on­gel­mal­li­nen, olem­me­han kaik­ki riip­pu­vai­sia ruo­as­ta. Raja nor­maa­lin ja epä­nor­maa­lin ruu­as­ta naut­ti­mi­sen ja riip­pu­vai­suu­den vä­lil­lä on si­ten tul­kin­ta­ky­sy­mys. Voi­kin olla, että se, mikä tul­ki­taan ad­dik­ti­ok­si, kuu­luu nor­maa­liin syö­mis­käyt­täy­ty­mi­sen vaih­te­luun. Se voi­daan kui­ten­kin ko­kea on­gel­ma­na, kos­ka syö­mi­sel­le ja sii­tä ko­et­ta­val­le nau­tin­nol­la ase­te­taan lii­an tiuk­ko­ja ra­joi­tuk­sia.

Toi­saal­ta tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, että osa ih­mi­sis­tä kär­sii syö­mi­ses­tään ta­val­la, joka ver­tau­tuu päih­de­ad­dik­ti­ol­le omi­nai­siin piir­tei­siin. Usein nämä hen­ki­löt kär­si­vät myös syö­mis­häi­ri­ös­tä. Yh­den tut­ki­muk­sen mu­kaan yli puo­let ah­min­ta­häi­ri­ö­tä sai­ras­ta­vis­ta täyt­ti myös ruo­ka-ad­dik­ti­on kri­tee­rit, kun syö­mi­seen so­vel­let­tiin päih­de­ad­dik­ti­on kri­tee­rei­tä. Sik­si on vai­kea an­taa yksi­se­lit­teis­tä vas­taus­ta ky­sy­myk­seen, onko ruo­ka-ad­dik­tio tot­ta vai ta­rua. Var­maa kui­ten­kin on, että syö­mi­nen ja sii­tä ko­et­ta­va nau­tin­to ovat osa nor­maa­lia, tyy­dyt­tä­vää elä­mää. Tämä on tär­kein­tä muis­taa ny­kyi­ses­sä ”ol­la­ko vai eikö olla” ad­dik­tio-kes­kus­te­lus­sa.

Kir­joit­ta­ja:

FT, do­sent­ti Lei­la Kar­hu­nen on yli­o­pis­ton­leh­to­ri, joka opet­taa ja tut­kii syö­mis­käyt­täy­ty­mis­tä ja sii­hen vai­kut­ta­via te­ki­jöi­tä Itä-Suo­men yli­o­pis­tos­sa.

Kou­kut­ta­vat­ko kar­kit? Tut­ki­mus­näyt­tö ei tue ole­tus­ta, että jo­kin yk­sit­täi­nen ra­vin­to­aine, ku­ten so­ke­ri, ai­heut­tai­si ad­dik­ti­ol­le omi­nais­ta käyt­täy­ty­mis­tä enem­män kuin muut ra­vin­to­ai­neet. Kuva: Kris­ta Kor­pe­la-Ko­so­nen